Yksinäisyydestä ja vähän kirjoittamisestakin

Luin juuri antaumuksella kiehtovan Raymond Carverin novellikokoelman ”Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta” (suom. Seppo Lahtinen, 2015). Kirja kirkasti taas uudestaan hyvän novellin ilmaisuvoiman merkitystä. Kirja siivitti minut lämpimiin ajatuksiin kirjallisuuden merkityksestä. Useimmiten hienon kirjan ja kirkkaan lyhytproosan vaikutukset ovat pitkäkestoisia. Kirjan ajatukset jatkuvat minussa vielä pitkään. Kirjallisuus voi myös täsmentää meille sitä, mitä tarkoittaa se, että ihminen elää rakkauden täyteisessä suhteessa. Raymond Carverin suurena vaikuttajina on pidetty Anton Tšehovia. Tšehovin toistuvia teemoja rakkauden ohella ovat ihmisten eristyneisyys, yksinäisyys ja tarpeettomuus.

Tšehov antaa Sali n:o 6:ssa (1892) äänen mielisairaalan potilaille. Novellia on luonnehdittu tragikoomiseksi kuvaukseksi yksinäisyydestä. Yksinäisyys ja eristyminen merkitsivät Tšhovin ajan yhteiskunnassa, kuten toki myöhemminkin, yhteiskunnallista olosuhdetta. On ihmisiä, joille ei aina ole annettu mahdollisuutta yhteisöllisyyteen ja riittävän hyvään elämään. Elämäämme koskettavasta ankarimmasta rakkaudettomuuden muodosta, yksinäisyydestä, puhutaan erityisesti silloin, kun olemme heiveröisiä. Olemme yksinäinen lapsi, hallintavallan kourista yksinäisyyteen joutunut aikuinen tai sotaa pakeneva yksinäinen nuori mies, näemme maailmassamme kuvia vimmaisella kiihkolla yksin joutumisen uhasta.

Lapsi pelkää, ettei äiti olekaan missään tai että äiti ei ole siellä, missä äidin tulisi olla, kun hän etsii tätä. ”Äiti, äiti missä sä oot?” Tuo huuto tulee jostain syvältä lapsuudestamme, tai lapsiemme lapsuudesta. Kun lapseni olivat jo lähes aikuisia, huomasin, että vasta pikku hiljaa lakkasin reagoimasta voimallisesti tai säpsähtäen äiti-huutoihin bussissa tai missä tahansa ulkomaailmassa. Tänään aamuvarhaisella lähdin kodistani päivän toimiin ja Ilja-kissa jäi kotiin. Kun olin painanut kodin oven kiinni, kuulin Ilja-kissan naukuvan sydäntä särkevästi. Odotin hissiä vanhan talon kuudennen kerroksen tasanteella ja pikku kissan valitus vain yltyi. Mistä tuo kissan raastava naukuminen, valitus kertoi? Se tiesi omassa pikkukissan viisaudessaan, ettei kotiin ollut hyvä jäädä yksin. Lapsemme ja kissamme varoittavat meitä. Ne päästävät ilmoille hätänsä: ”Ei ei, älä jätä minua yksin!”

Elokuvataiteen alkuajan mestareista otan tässä esimerkiksi Charlie Chaplinin. Hänen taiteessaan on jotain yleisinhimillistä. En edes tiedä, onko hän humoristi ollenkaan, kenties hän kertoo syvimmiltään ihmisen epätoivoisesta yrityksessä tavoitella onnea. Vuosia sitten näin Leningradissa hotellin käytävällä ison seurueen ihmisiä, jotka katsoivat Chaplinin elokuvaa televisiosta. He elivät elokuvaa valtavalla intensiteetillä, itkivät, nauroivat, puuskuttivat, hörähtelivät, kommentoivat. Noin vahvasti reagoivaa joukkoa en ollut Suomessa koskaan tavannut, ainakaan mykkää elokuvaa katselemassa. Chaplinin elokuvat ovat ihmiskunnan yhteisiä aarteita. Elokuville nauretaan yhtä hyvin Venäjällä kuin Afrikassa, niiden huumori on yleisinhimillistä. Chaplinin vierellä kipittää koira. Chaplin yrittää saada vastakaikua myös naisten keskuudessa, toisinaan siinä jopa onnistuen. Olemme nähneet koskettavan elokuvan Chaplinista ja hänen pojastaan. Kohtaus, jossa lastenkotiviranomaiset vievät Chaplinin pojan, on piirtynyt mielemme karttaan. Onko lapsen kokema yksinäisyys juuri sitä yksinäisyyttä, jota emme kestä? Jos lapsi viedään pois lähiomaiselta, ei sitä kipua ylitä varmaan mikään muu.

Yksin ihminen voidaan jättää myös totalitaaristen järjestelyjen keinoin, hänet voidaan vangita. Suurimpana rangaistuksena nykymaailmassa voidaan pitää sitä, että ihminen vangitaan yksinäisselliin. Hänet pannaan toisin sanoen pyttyyn. Hän saa päivittäisen ruoka-annoksensa, vanginvartijat käyvät huoltamassa ja järjestämässä välttämättömiä elämiseen liittyviä seikkoja, mutta muuten hän on yksin. Helsingin huumepoliisiyksikön entinen poliisijohtaja Jari Aarnio istui vastikään kaksi vuotta tutkintavankeudessa. Hänen sanojensa mukaan raskainta tuossa vankeusajassa oli se, ettei kukaan kahteen vuoteen puhunut hänelle mitään. Hänelle ei sanottu sanaakaan. Suurin rangaistus nyky-yhteiskunnassa on se, jos ihminen eristetään ja jätetään yksin. Rangaistuksen ankaruutta voidaan lisätä vielä niin, että ihmisen kanssa ei kommunikoida, hänen kohdalleen on rangaistuksen langettajien näkökulmasta katsoen asetettu peite, häntä ei nähdä.

Jokaiselle meistä on tuttu sellainen tilanne, jossa istumme kahvilassa tai ravintolassa. Viereisestä pöydästä joku osoittaa vieressä olevaa tuolia ja kysyy: ”Hei onko tämä tuoli vapaana?” Sinä nyökkäät. He ottavat tuolin. Seurue viereisessä pöytäkunnassa kasvaa. Sinulta pyydetään lupaa ottaa seuraava tuoli, vähitellen kaikki oman pöydän tuolit siirtyvät naapuripöytäseurueen käyttöön. Istut lopulta yksin pöydässä, jossa ei ole oman tuolisi lisäksi jäljellä yhtään tuolia. Tilanne on selkeä, tämän jälkeen puuttuu jopa se mahdollisuus, että joku istahtaisi sinun pöytääsi. Tämän jälkeen tunnet itsesi korostuneen yksinäiseksi, paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun vasta saavuit kahvilaan.

Ihminen joutuu aika-ajoin turvautumaan vapaa-ehtoiseen yksinäisyyteen, voidakseen keskittyä esimerkiksi kirjoittamiseen. Kirjoittamisesta puhuttaessa muistetaan usein mainita, että se on yksinäistä puuhaa. Sehän on totta, mutta oikeasti kirjoittava ihminen ei todellisuudessa ole perin juurin yksin, yksin kokonaan. Sanat, niistä rakennetut tarinat ovat kirjoittajalle siltoja, joiden kautta me kirjoittavat ihmiset kuljemme toisten ihmisten luo. Parhaat kirjat ovat siltojen verkostoja, jonne voimme palata uudestaan, joita pitkin me pääsemme toisten ihmisten elämän ytimeen.

Kirjallisuudessa ja elokuvissa on usein unen elementtejä. Mutta niissäkään unissa emme ole juuri koskaan yksin. Kuljemme eri reittejä toistemme luo. Unessa tai taiteessa ei ole kyse kahvilapöydästä, jonka ääressä istuessamme jäämme lopulta yksin, meiltä ei silloin koskaan viedä pois kaikkia tuoleja. Ei, pikemminkin kirjallisuuden pöydän ääreen istutetaan aina uusia tuoleja. Niihin istuu meitä vastapäätä ihmisiä ja kertojia eri kielialueilta, eri maanosista, eri aikakausilta. Kirjallisuutta ei ole ilman tuota vuoropuhelua. Ääni on välillä karhea, se takeltelee, ujeltaa, puhisee tai kuiskaa. Me palaamme noille tuoleille uupuneina ja välillä epäuskoisina. Uskomme, että tuohon pöytään meitä odotetaan, omaäänisinä, omaa ydinajatustamme kertoen, omalla herkkyydellämme, omalla tempollamme, omassa rytmissämme, se pitää meidät toiveikkaina. Olemme se seura, se puhe, joka tekee meistä ihmisiä. Me olemme kirjallisuus.
 

Jätä viesti